goUp




























goUp


























goUp































goUp





























goUp

        Kun kalakaveri on kettu
      
- Ei ihan perinteinen pilkkiretki

Teksti ja kuvat: Nikolai Holttinen

Kun 24. päivä tammikuuta pakkasin pilkkikamoja seuraavan päivän reissulle, mietin pitkään ottaisinko mukaan uutta joululahjaksi saatua digitaalikameraa. Pienessä pilkkirepussa se veisi paljon tilaa ja aina olisi riski laitteen kastumisesta. Päätin kuitenkin pakata kameran matkaan, täytyihän sitä päästä opettelemaan uuden kapistuksen käyttöä.

Granvikin lautan paikkeilta jäälle päästyäni totesin pilkkikelin olevan melko mukavan. Tuuli olisi voinut olla hivenen hempeämpi, mutta eihän sitä aina kaikkea kerralla voi saada. Hetken pelipaikkoja merikortista tarkkailtuani päätin suunnistaa kohti Granholmenin saaren reunustaa. Omat kokemukseni näiltä vesiltä ovat melko vähäiset joten reikärumbaa oli taas tiedossa. Onneksi jäätä ei mitenkään vallan hurjasti ollut (n. 10 cm) joten kuusituumaisellakin jaksaisi melko pitkälle iltapäivään.                                          

Olin sopinut Nikon, Markun ja Jannen kanssa että he tulisivat myöhemmin perästä suurin piirtein samoille mestoille. Pojat olivat olleet edellisenä iltana hieman viihteellä joten aamulla uni maittoi.      

Eipä ollut juuri ahvenia pulkassa, kun kaverit saapuivat paikalle. Ei auttanut muu kuin survoa reikää reiän perään ja toivoa että parvi osuisi kohdalle. Onneksi ahvenen pilkintä on selvästi helpompaa isommalla porukalla. Aluetta tulee koluttua päivän mittaan huomattavasti enemmän mitä yksikseen pilkkien.

Noin tunnin tyhjän onkimisen jälkeen Nikon serkku teki tempun jota moni meistä joutuu odottamaan ehkä koko ikänsä, nimittäin nosti reiästä komean, noin 50 cm:n  kirkkaan taimenen!! 8 cm nilsu ajoi ottipelin asemaa. Kyllä oli komea yllärikala!

          
           Komea yllärikala ja onnellinen saamamies!

Itse kalastuksesta ja ahvenista ei juuri sen enempää kerrottavaa olekaan. Kaikki saivat saalista yhteen keittoon, Nikon serkkupoika ehkä kahteen, mutta koko päivänä ei isompaa kalaa löydetty.

Sitten itse asiaan...

Kalastelin puolikeskittyneenä tyhjää pilkkireikää kun kaverit yhtäkkiä huusivat selkäni takaa. Käännyin katsomaan mikä oli hätänä kun näin jotain todella harvinaista. Pojat istuvat minusta noin sadan metrin päässä. Aivan heidän vierestään, noin parin metrin päästä käveli kettu! Repolainen tuli läheisestä saaresta hakemaan poikien jäälle jättämän ahvenentumpin ja päivällinen suussaan poistui saman saaren rantaan. Se ei osoittanut minkäänlaista varovaisuutta taikka pelkoa ihmistä kohtaan! Jäin suu ammollaan tuijottamaan rantaviivaan katoavaa eläintä kun yllättäen muistin repussani olevan joululahjan.

       
        Ketunkehveli kalahaussa

Ei muuta kuin kaivamaan kameraa esiin, ihan vain varmuuden vuoksi jos vaikka edellinen toistuisi. Samalla hetkellä kun sain laitteen viritettyä käyttökuntoon niin kuin tilauksesta ketunpoikahan se sieltä teposteli takaisin jäälle ja suunnisti suoraan poikia kohti. Lähdin itsekin kävelemään kohti uskomatonta tapahtumaa koko ajan kuvaten. Sain kuvattua kameralla tilanteen jossa Niko tarjoaa ketulle ahventa suoraan kädestään! Repolaisen kantti ei kuitenkaan aivan niin kovaan temppuun riittänyt ja kalan se nappasi vasta maahan heitettynä. Kavereiden luo päästyäni kettu oli jälleen poistunut rantaan. Siinä sitten ihmeteltiin tapahtunutta ja katseltiin kameran näytöstä ottamiani kuvia.

Pilkkikamani olivat tietenkin jääneet kaikessa hälinässä yksikseen kuin nalli kalliolle. Ajattelin niitä katsellessani hakea ne lähemmäs. Mutta mitä vielä! Siinä arpoessani päivän päätähti jo saapuikin takaisin. Mutta nyt se tulikin jäälle eri kohdasta rantaa. Nimittäin paljon lähempää yksin jääneitä varusteitani. Kylmän rauhallisesti se köpötteli suoraan pilkkirepulleni, nosti jalkansa ja merkkasi siinä samassa meikäläisen tervasportin! Sitten se tutki pulkan sisällön ja nappasi sieltä rukkasen. Tätä se kantoi suussaan kymmenisen metriä ennen kuin tajusi sen olevan ruuaksi kelpaamatonta.

         
          Tervasport reppu saa uudet hajusteet

Tätä showta kesti koko loppupäivän. Kettu ei varmasti jaksanut syödä kaikkia nappaamiaan kaloja, sen verran suuren satsin se saaren kätköihin kantoi. Viimeiset ahvenet annoin repolaiselle parkkipaikalla, jonne se minua seurasi noin parin kilometrin matkan!

Käsittääkseni kettu on normaalisti yksi arimmista pedoistamme, joten aivan selväähän on että tämä "kotieläin" on ollut ihmisen kanssa tekemisissä ennenkin. Todennäköisesti aivan pennusta asti. Noin poikkeavaa käyttäytymistä on muuten mahdotonta selittää.

      
       Komealle ja hyväkuntoiselle veijarille kelpasivat myös särjet.

Ketut kuuluvat myös luontoomme joten jättäkäämme tämä päivän valopilkku rauhaan jos siihen vielä joku joskus törmää. Toivottavasti sen ainutlaatuista luottamusta ihmisiin ei mene joku pienpetovihaaja pilaamaan. Ulkonäöltään se vaikutti oikein hyvinvoivalta. Se on todennäköisesti viime kevään poikanen.