goUp












































goUp




















































goUp






































goUp








































































goUp


















































goUp





































goUp

           Kuuba
                  
     Retki ”Papa” Hemingwayn
               jalanjäljillä

Teksti ja kuvat: Harri ”Kala” Matikainen

Salsa, rommi, sikarit, Karibia, Che Cuevara ja Ernst Hemingway ovat hyvin monelle ihmiselle tuttuja nimikkeitä Kuubasta. Kävimme Papan hengessä tutustumassa Kuuban saarivaltion tarjoamiin kalastus mahdollisuuksiin. Hänen kirjansa ”Vanhus ja Meri” kuvaa upeasti taistelua kaloista tavoitelluimman, marlinin kanssa.

Marraskuun neljäs, aamulla ennen sianpierasua, olimme Helsinki-Vantaan kentällä Erkki Koivusen, Jari Tuiskusen, Kalervo Maunula, Mikko Haakanan, Jari Laakkosen ja matkanjohtaja Folke Westin kanssa valmiina astumaan siivelliseen tuubiin ja lennähtämään kevyen viisitoistatuntisen Amsterdamin kautta Havannaan.

Havanna

Havannassa on erinomainen mahdollisuus harrastaa merikalastusta, useita syvämerenkalastukseen soveltuvia veneitä on tarjolla varsin kohtuulliseen hintaan. Lähivedet ovat tunnettuja marlinin, miekkakalojen sekä purjekalojen ruokailuvesiä.  Olen useasti saanut kokea kun marlin iskee vieheeseen ja voin sanoa että siimaa katoaa kelalta varsin vihaiseen tahtiin. Hyvin usein käykin niin että veneellä joudutaan lähtemään kalan perään kun siimakapasiteetti alkaa olla lopuillaan. Ei siis suurikaan ihme ollut että innokas kalastusryhmämme oli aikaisella aamupalalla ja pikapikaa Tararan Marina -satamassa odottamassa malttamattomina merelle lähtöä. Edellispäivänä satamaan oli tuotu kaksi mustamarlinia saman kalastusyhtiön toimesta ja kippari kertoi täydet mahdollisuudet olevan marlinin saamiseksi. Tuulet olivat hyvissä kantimissa ja kalaa liikkui rantojen läheisyydessä.

Marlinin kalastus poikkeaa totutusta vetouistelusta vieheidensä ja vetovauhdin suhteen. Vieheinä käytetään kumista, höyhenistä ja muovista tehtyjä conaheadeja tai squideja tai sitten syöttikalaa, mieluiten elävää. Syöttikalana yleensä on 1 – 2 kilon boniitto (raitamakrilli), mikäli sellaista esiintyy marlinien syönnösalueilla. Mikäli käytetään tekovieheitä, vetovauhti on n. 10 km/h sillä vieheiden pitää porskuttaa pinnassa houkuttaen marlinin iskemään. Syöttikalan kanssa vauhti on reilusti puolet hitaampaa.

Atlantin laineet keikuttivat kivasti ja eilisen päivän pilvisyys alkoi olla tipotiessään. Aurinko antoi näytteen voimastaan ja voidepurkit alkoivat tyhjentyä hyvää vauhtia. Veneessämme oli käytössä vain neljä vapaa ja yhteen kippari rakenteli Rapala-Normarkin mukaani laittaman kookkaan conaheadin, jonka vein vähän niin kuin tuliaisiksi. Vielä lentomatkasta nuutuneina istuimme hieman muissa maailmoissa hytissä ja takakannella maistellen veneen tarjoiluja. Monilta marlinreissuilta tuttuja lintuparvia ei näkynyt juuri lainkaan, joten ikävystyminen meinasi vallata mielialat.

Sitten Jari T näki jossain takana kaukaisuudessa hyppäävän marlinin ja iskuryhmämme vetristyi muutamaksi minuutiksi. Tähtäilimme katseilla veneen taakse sillä luotimme veneen miehistön näkökykyyn tutkia etumaastoa. Pitkään aikaan ei näkynyt muuta kuin vettä ja vettä. Sitten kuin taikaiskusta näimme Erkin kanssa yhdessä kun marlinin selkäevä nousi tuomamme conaheadin takana. Saman näki myös kippari sillä hän oli siinä sekunnissa alhaalla ja alkoi tehdä houkutusvetoja siimasta. Odotimme sitä hetkeä kun vapa taipuisi ja Penn merikela aloittaisi tuomiopäivän veisuun, mutta turhaan.  Kahdesti selkäevä kävi pinnassa ja sitten ei mitään. Ei koko loppupäivänä mitään. ”It was blackmarlin, no big but still good” oli kipparin kertoma tilanteen jälkeen. Noiden tietojen kanssa rantauduimme iltapäivän puolella satamaan ja siitä viileään suihkuun ja hieman elpymään kuumasta auringosta.

Rio Hataguoanico –joki

Pari vuorokautta Havannan hulinaa riitti, joten seuraavaksi ajelimme puolentoista sataa kilometriä etelään, Karibian meren rannalla sijaitsevan Playa Largan hotellin hoteisiin. Pienistä bungaloweista koostuva lomakeskus olisi neljän vuorokauden verran tukikohtamme, josta käsin tekisimme vierailuita lähialueiden kalavesille. Meille oli varattu pari päivää Rio Hataguanico –joella heittokalastusta sekä yksi päivä La Salinan merialueella myöskin heittokalastusta.

Rio Hataguoanico –joki saa alkunsa Zapatan niemimaan sisäosien laajoilta suoalueilta, jotka aikoinaan olivat ojitusohjelmassa. Luonnon onneksi nuo ojitussuunnitelmat kaatuivat lähes alkuunsa ja jäljelle jääneet jokikaivannot ovat hyvää vauhtia kasvamassa umpeen, tarjoten tällä hetkellä suojapaikkoja tuhansille kaloille ja alueen runsaalle krokotiilikannalle. Tätä nykyä Zapatan niemimaa on laajaa luonnonsuojelualuetta, hyvä näin. Kohdekaloina joella olivat tarponit, snookit ja jack crevallet. Jokikalastuspäivä alkoi 50 kilometrin automatkalla todella surkeita kyläteitä pitkin. Ainoa positiivinen seikka oli se, että tiet olivat viivasuoria. Tuskaiselta tuntuvan röykytyksen jälkeen  saavuimme kalastustukikohtaan, jonka kohdalla suolta tuleva kaivanto painuu sillan alle ja purskahtaa toiselta puolelta pienenä koskena painuakseen vaihtelevan juoksuna kahdentoista kilometrin päähän merelle.

Olimme lyöneet Jarin kanssa pienen obligatorisen vedon kumpi vetää ensimmäisen kalan. En oikein tiennyt mitä evästä ja millä tavalla noille kaloille pitää tarjoilla, mutta sitaisin siimanpäähän Rapalan tuotepaketin uumenista Stormin pienehkön ruskeaselkäisen popperin ja mätkäisin sen sillan yläpuoliseen suvantoon. Jari aloitti kosken puolelta myös Lauri Rapalan luomalla tuotteella, johon uudempi sukupolvi oli antanut oman säväyksensä. Ehkä juuri syönti alkoi samaan aikaan, mutta kuin yhdestä suusta karjaisimme kalan olevan kiinni. Nyt vielä piti saada villisti hyppivä tarponi haaviin, niin veto olisi kotona. Niin vain siinä loppujen lopuksi kävi että minun kala vei siimaa villisti ja kun tiukkasin, tulikin kala virran imuun ja sillan ali toiselle puolelle. Huutelin opastamme apuun ja mahdottoman huudon ja haavin heiluttelun jälkeen ensimmäiseni oli rannalla. Ikävä vain että siinä välissä Jari oli ehtinyt nostaa oman kalansa kuiville ja dollaria köyhempänä könysin odottavaan kalaveneeseen. Näillä, hieman pienenoloisilla paateilla painelimme kaivannon alkuosaa peräkanaa kuin vähän vauraamman talon porsaat. Venekyytiä kesti tunnin verran, kunnes saavuimme joen luonnonuomaan ja samalla olimmekin pelipaikoilla. Ensimmäisestä heitosta lähtien alkoi mahdoton tarponien isku. Aamupäivän aikana ehdin väsyttelemään vähintään viittäkymmentä ”torpedoa” ja voi mahoton sitä räiskettä, kun tuo hyppykone iski vieheeseen.

Tarponi on viehettä kohtaan sellainen kala että se ensin tulee valtavalla vauhdilla pintaan ja pyrkii pääniskulla tainnuttamaan saaliinsa. Sitten nopea käännös ja saalis suuhun. Siksi monesti tuli pärskähtävä isku ja toinen perään jossa yleensä kala sai koukut suuhunsa. Käytimme teräviä koukkuja ja monesti ensimmäisessä iskussa kala tarttui ulkopuolelta kiinni ja kun tarponin tavaramerkki on villit hypyt ravistuksineen, oli usein muutaman sekunnin nautinto ja kala irti. Kun sitten opin tyylin, eli ekan pamauksen jälkeen kelausta hidastaen vedin viehettä sisään, tuli kunnon tärppejä ja väsytykset kestivät jopa haaviin saakka. Kalojen kokoluokka oli viiden kilon kahtapuolta, mutta jo tuollainen kilon tarponi vinguttaa jarrua kovemmin kuin kotoinen kymppikilon hauki. Nämä tapahtumat koin pääuomaan laskevassa sivu-uomassa, yhdessä mainituista laskukaivannoista. Opas kertoi että vielä seitsemän vuotta sitten kaivanto oli suora ja puuton, mutta nyt uoma oli kaventunut puoleen ja mangrovepuut versoivat melkein auringonpeittävänä kattona yllämme. Vaihdoimme välillä paikkaa ja koko ajan sain väsytellä upeita kaloja. Kerrottakoon että kaikki tarponit laskettiin takaisin vapauteen.

Iltapäivän alkupuolella ajoimme pääuomaan ja odotimme tarponien uutta nousua jokeen. Kuulemamme mukaan tarponit eivät mahtavista nousuloiskahduksista huolimatta huoli ruokaa kovin intohimoisesti, vasta kun nousu pysähtyy, alkaa pikkukaloilla mässäily. Monesti nämä tilanteet saivat sydämen sykkimään ja vaikka kuinka heitin monenlaista kapulaa, eivät kalat totisesti huolineet tarjousta. Sivutuotteena tuli kyllä muutamia nättejä snookeja, kotimaista kuhaa ulkonäöltä muistuttavia kaloja sekä tiukka taistelu jack crevallen kanssa. Tuo jaska olikin mielenkiintoinen tuttavuus. Kun kovan väännön jälkeen saimme kalan haaviin, alkoi jaska röhkiä kuten sika konsanaan. Paikallisten suosima ruokakala tuo röhköttäjä kuitenkin on ja opas nasautti jaskan röhkimään autuaimmille kalavesille.

       
      Kyytiä antaa tämmöinen lahnamainen jack crevalle läpykkäkin.

Vähän väliä laajalla joella losahti jossain ja vesi pärskyi tarponien noustessa syönnöspaikoilleen. Veneemme lähellä roiskui ja ajattelin jälleen kerran kokeilla turhaan ja sinimakrillin värinen Rapalan Skitter Pop loiskahti yhden roiskahduksen eteen. Pam ja sitten siimaa alkoi kadota Shimanon 4000 haspelilta villiä vauhtia. Kala hyppäsi valtavan korkealle ja taas siimaa vietiin hurjaa kyytiä, uusi hyppy, Shimanon testivapa poikki, viehe irti ja kala go a way. Olimme oppaan kanssa hetken aivan käkenä, mitä oikein tapahtui. Tarponi oli liki parinkymmenen kilon painoinen, ei siis edes lähelläkään ennätysluokkaa. Tarponi voi kasvaa satakiloiseksi ja edellisen kokemuksen myötä toivoin ettei kiitos enää isompaa kiinni tarttumaan.

Ensimmäisen päivän ja koko reissun paras ottiviehe oli ehdottomasti sinimakrillin värinen Rapalan Skitter Pop koossa 9 cm. Viehe sai sen verran hurjaa kyytiä että koukkurenkaita paukkui poikki ja koukkuja vääntyi kunnioitettava määrä. Nykyisin tuo ihmekalu koristaa raadeltuna ja rei’itettynä kirjahyllyä kalakuvien vieressä. Koskaan hänen ei tarvitse enää olla kalojen kiusattavana, elämäntyönsä tehnyt viehe.

Kävimme toisenkin reissun Rio Hataguoanico joella ja nyt sain Jari T:n kalakumppaniksi saman oppaan veneeseen. Ennen auringonnousua olimme jo matkalla kohti edelliskerran pelipaikkoja. Jari oli Erkin kanssa jääneet hieman pienemmälle suoltamiselle ja nyt kun veneenkeula kääntyi samaan uomaan, sanoin Jarille kohta alkavan kunnon tykityksen. Kovasti vesi kiehui  kalojen posautellessa mangrovepuiden oksiston suojissa ja opas meloskeli venettä hyville heittopaikoille. Sinistä popperia vietiin heti ensiheitosta lähtien ja hyvänkokoinen torpedo kulutti Shimanon jarrupaloja entisestään. Jari heitti syvännevaappua ja sain muutamia kivoja pätkiä videolle tarponien huippuhypyistä. Aivan edelliskerran suoltojuhlaan emme päässeet nyt mutta kymmenittäin tarponeja käytimme veneessä. Pääuomalla kalastellessa näimme vähän väliä tarponien nousuja mutta yksi losaus oli kyllä sellainen ettei viehettä kiinnostanut sinne päin heittää. Se kuulosti aivan samalta kuin kilometrin korkeudesta olisi lehmän pudottanut jokeen.

La Salina

La Salina on mangrovepuusaarien pirstomaa, matalaa saaristoa jossa on vahva kalakanta ja ilmatilaa hallitsevat korppikotkien lisäksi flamingot sekä tuhannet haikarat eri muunnoksineen. Merellä tavoitteenamme olivat barracudat sekä bonefishit. Alueen merikalastus oli Playa Largan vierailun kohokohta.Vaikka joelta sainkin enemmän kalaa, oli laaja mangrovepuusaaristo mataline vesialueineen erittäin kaunis ja kalastus mielenkiintoista. La Salinan suistoalueella vierailimme jokipäivien välillä ja koko ryhmämme ihastui paikkaan ja ennen kaikkea hurjiin bonefisheihin.

Kalastus perustui näköhavaintoihin sillä yksi päivä ei riittäisi summittaiseen heittelyyn erittäin laajalla vesialueella. Oppaiden mukaan, matalasta vedestä etsitään kalaparvia ja varovasti lähestyen pyritään pääsemään heittoetäisyydelle. Parhaiten kalastus onnistuu tyynellä ja aurinkoisella kelillä. Nyt meillä oli tuuli ja aamun pienoinen harsopilvisyys riesana. Pilvet kyllä katosivat päivän aikana mutta tuuli senkun yltyi. Alussa liikuimme pienillä veneillä polven syvyisessä tai matalammassakin vedessä. Opas näytti kalaparvet ja sinne heitettiin viehettä kalojen toivossa. Nouseva tuuli tosin haittasi näkyvyyttä mutta jokainen kalastaja sai useita kaloja. Omalle kohdalle sattui kaksi kookasta barracudaa sekä snappereita.

Ensimmäinen barracuda olikin aika tapaus ja väsytystaistelu hurja vaaksan syvyisessä vedessä. Opas näytti yhden saaren kupeessa hieman syvemmän kohdan ja heitin Rapalan popperin syvänteen reunaan. Sen kun viehe oli läsähtänyt veteen, tuli parinkymmenen metrin päästä syvänteen puolelta valtava vana vauhdilla kohti uistinta. Hyvä kun ehdin kammesta hieman pyöräyttää kun popperi katosi kohinan keskelle ja räikkä ärähti. Kala kuitenkin tuli säyseästi jonkun matkaa kohti purkkiamme mutta matalaan veteen jouduttuaan, päätti ratkaista pelin huimalla syöksyllä takaisin kotimonttuunsa. Taas sai korvat kuulla Shimanon jarrujen kulumisääntä oikein kutkulleen. Pistin tarkoituksella jarrua tiukalle ja silti kala veteli hurjia spurtteja. Vesi lensi ja videolta näkyy kuinka jopa siima nostattaa kuplavanan yhdessä pitkässä syöksyssä. Kala veteli veneen ympäri syöksyjään ja vapa hevosenkengällä vänkäsin vastaan. Sain jo eväkkään tulemaan lähelle venettä, mutta pieni liikahdus ja sitten taas mentiin. Jarrun ääni ei ollut mitään rätinää vaan syöksyissä kuului pelkkä sirahdus, sellainen ylikireä epäluonnollinen ääni. Nuo sirahdukset alkoivat pikkuhiljaa vaimentua ja kala kellahteli jo kyljelleen. Vielä veneen vieressä viimeiset pään puistelut ja sitten opas ujutti sormensa! kidusaukosta sisään ja nosti hyvän matkaa toista metriä barracudaa pieneen purkkiimme.

       
       Reilu metrinen barracuda on kunnioitettava vastus

Otin valokuvia ja opas kysyi päästetäänkö kala pois. Tahdoin viedä ennätysbarracudani kuvattavaksi ja muille näytettäväksi, jolloin opas kysyi saisiko hän sen ruokakalaksi. Ofkoos, tottahan toki, ota ihmeessä. Uskon että siinä olisi miehen nelihenkiselle perheelle syötävää kotvaseksi ja varmasti meni tarpeeseen. Aamulla sauvoessamme kalapaikoille miekkonen nimittäin kohtalaisella englannilla kertoi tulleensa tälle opastuskeikalle kotoaan kävelemällä ja aikaa oli mennyt seitsemän! päivää. Siinä suomalaisille kalastusoppaille miettimistä. Sain vielä toisen barran lähes samalla tavalla. Opas näytti paikan mihin heittää ja rämpsis kala kiinni. Sekin meni ruokakalaksi ilman suurempia kyselyitä, kuten saamani snapperitkin.

Osa porukasta erikoistui bonefishin kalastukseen ja itsekin kokeilin Tuiskusen Jarin kanssa tätä mielenkiintoista lajia. Toisin sanoen laskeuduin veneestä mereen ja kahlailimme useamman tunnin polven syvyisessä vedessä. Haimme katseilla kaloja ja tarkalla heitolla pyrimme saamaan vieheen kalan eteen. Kun sitten bonefish tarttui vieheeseen, alkoi sellainen ralli jota ei Suomen vesillä koskaan koe, ei edes Tenolla. Bonefishille kelpasi ainoastaan pienet lipat ja perhot, pienisuisena se vaappuja saanut suuhunsa. Kalastustekniikka poikkesi myös esim. barracudan pyynnistä. Siinä missä barralle piti hieman kiihdyttää seurimossa kelausvauhtia, bonefishin seuratessa oli hyväksi hiljentää vauhtia melkoisesti. Eri kalat, eri tyylit.

Kuuma aurinko, vihreä meri, sankat mangrovepuustot antoivat mahtavat raamit La Salinan kalastuspäivälle. Olisi tuolla pitempäänkin viihtynyt, mutta se pimeyden peikko vaani edelleen. Ainoa haitta La Salinan kohteessa oli yli puolentoista tunnin automatka suuntaansa erittäin, erittäin huonoa tietä. Tämäkin tie oli kuin viivoittimella vedetty, mutta kuoppien määrässä ei oltu säästelty. Tien molemmin puolin oli vesistöalueita ja tiheiköitä. Saimme bongattua monia uusia lintulajeja, mm. upeita flamingoja näimme useita parvia. Haikarat, korppikotkat olivat edelleen valta väkenä peittämässä taivasta.

Zaza –järvi

Hyvästelimme Playa Largan ja seuraavana oli matkan jatkuminen edelleen kohti etelää. Ajomatkaa kertyi liki kolmesataa kilometriä. Nuo siirtymät olivatkin koko matkan suurin ikävyys. Istuminen useita tunteja ilmastoimattomassa autossa matkalaukkujen painaessa kylkeen ei mikään herkkuhetki ollut. Zaza -hotelli löydettiin iltapimeällä pienoisen hakemisen jälkeen mutta vastaanotto oli lämmin.  Hotellissa oli tarkoitus viihtyä kolme yötä ja tuohon väliin satutettiin yksi kalastuspäivä hotellin vieressä avautuvalla Zaza –järvellä ja toinen kalastuspäivä järvestä laskevalla Zaza –joella.

Järvikalastus tapahtui jenkkityylisestä, tosin hieman vanhentuneesta bassiveneestä n. 25 vuotta sitten syntyneellä tekojärvellä. Kohteena meillä oli blackbass ainoastaan. Aamulla kähmimme täyspimeässä oppaamme perässä palmukujaa rantaan ja samalla saimme kuulla hieman ikävämpää tekstiä. Järven pinta oli pitkän kuivankauden jälkeen yli kymmenen! metriä normaalitason alapuolella ja se tulisi vaikeuttamaan kalojen saamista huomattavasti. Järvi oli muuttanut muotoaan melkoisesti sellaisen vesimäärän kadottua ja ehkäpä juuri siksi kalapaikat olivat bassin osalta muuttuneet olennaisesti. Tottuneesti oppaamme luovi järvestä törröttävien palmun runkojen välissä kilpaa aamuauringon kera ensimmäiselle ottipaikalle. Paikallistuntemus oli jälleen kerran rautaa, juuri kun aurinko heläytti säteensä veneeseen, vetäisin ensimmäisen bassin ylös. Bassia kalastettiin jigivehkeillä ja paras yhdistelmä oli liukupaino ja siinä koukussa pitkä matojigi. Itse en moisia, kuten paljon muitakaan jigivehkeitä ollut käyttänyt, joten tarjoilin pallopäärungossa jotain Stormin matojigiä ja näyttihän tuo kelpaavan.

Muuta ei kuulunutkaan ja lähdimme etsimään uusia paikkoja. Järvi oli muuttunut enemmänkin useiden kapeiden vuonojen pirstomaksi vesistöksi ja näitä vuonoja kalastimme yhä kuumenevassa auringonpaahteessa. Ainoan vilvoituksen saimme vauhdikkailla paikanvaihtopyrähdyksillä. Ne tehtiinkin sitten nelikymppisen moottorin voimalla urku auki, pujotellen kuolleina törröttävien palmunrunkojen välissä. Noissa vuonoissa tarjoilimme etupäässä erilaisia syvännevaappuja tyylillä heitä rannalle ja siitä vyöräytä viehe veteen ja bassi kiinni. Kalat olivat aivan syvässä rantapenkassa. Rapalan Shad Rap malli toimi parhaiten, taisipa olla joku räihäkkä väri johon bassit ramauttelivat. Vaikka järvessä on todella isomuksia, yli kolmen kilon basseja, ei saamamme kalat nyt aivan sieltä monsteripäästä olleet. Kuitenkin hyviä tappelupukareita siimanpäässä. Niin ja sainhan minä jonkun pilakalan vai mikä ihmeen tilapia sen nyt olikaan. Sinänsä arvokas kala että Jarin kanssa jälleen vetoa lyötyämme tuo pilakala tienasi minulle kylmän Bucanero –oluen.

Kalastuspäivämme kesti ruokataukoineen iltaan asti, pois järveltä maltoimme lähteä vasta kun auringon keltainen väri alkoi muuttumaan oranssiin suuntaan. Kalapussissa oli alle kymmenen bassia, mutta kokemuksia monin verroin enemmän. Jännä oli katsoa paikallisten kalastajien touhuilua. Traktorin sisuskumista oli rakennettu kelluntarengas ja kaipa äijillä oli jotkut räpyläntapaiset jaloissa kun he liikkuivat järven pinnalla. Osalla oli virvelivapoja keloineen mutta enemmistö käytti säilykepurkkikelaa ja oikeaa kättä vapana. Siimanpäässä oleva koukku syötitettiin jollain eineksellä ja sitten mutteripainon ansiosta systeemi pyytämään. Tulostakin näytti tulevan, eräs kalastaja nosti narusumpustaan näytille melkoisia basseja ohi ajaessamme.

Zaza-joki

Seuraavana aamuna herätys jo klo 4.30 aamupalalle ja sitten kalaan Zaza joelle.

Kohdekaloina Zaza –joella olivat tutut jokikalat, tarponi, snook, snapperit ja jaskat. Päivä oli aikaisempien kaltainen kalastuksen suhteen. Saimme upeita kaloja, vaihdoimme vauhdilla paikkaa ja taas saimme kaloja. Aurinko meinasi sulattaa pohjoisen, ei enää niin vaaleat viikingit kuumalla tykityksellään, mutta selvisimme paahteesta isoilla kertoimilla ja kylmällä juomalla. Omalla kohdalla kohokohta oli perhotarponin kalastaminen ja oman snook ennätyksen kohentaminen. Jarille päivä oli vieläkin parempi.

Uistelimme lähellä merensuistoa ja vedimme magnumRapaloita perässä aika haipakkaa. Ensin Jari petrasi reissun snook ennätystä kunnolla. Sitten pistin paremmaksi omalla enkalla kunnes Jarin vapaa väänsi joku monsteri oikein kunnolla. Siimaa hujelsi haspelin kelalta siihen malliin että mikäli ei laulu loppuisi, siima kyllä loppuisi. Ryhdyin kuvaamaan videolle väsytystä ja täytyy sanoa että kumppani ei joutunut aikoinaan 15 kg:n tenolaisen kanssa niin koville kun nyt väännettiin. Siimaa surematta ja vapaa säälimättä väännettiin jarru tiukalle ja painetta kalalle. Filmillä näkyy erinomaisesti kuinka tasaisessa väännössä Shimanon haspelivapa nöyrtyy hepoisenkengälle. Kala vie ja Jari vikisee. Mies jopa joutui ottamaan kauempaa vavan varresta kiinni vääntäessään kalaa lähemmäs venettä. Useaan kertaan, jaskaksi paljastunut, veijari väänsi uintinsa veneen ali uudelle lenkille. Vajaat puolituntia nauhalla on taistelua ennen kuin arviolta viiden kilon jaska oli haavissa röhkimässä. Ja miettikääpäs sitä että joelta on saatu liki kahdenkymmenen kilon jack crevalleja. Voi poikaparkoja.

Eikä ilotulitus loppunut tähän. Seuraavalla lenkillä jälleen taipui Jarin vapa ja edessä näytti olevan sama ralli. Vääntö hurjaa mutta syöksyt lyhyempiä ja painavampia. Kala näytti pyrkivän syvälle ja välillä suunta oli mangrovepuiden juuria. Jarilla oli kelalla 60 paunaista Tuffia ja jarru kaakossa mies laittoi tiukan päälle. Näin kala ei päässyt juuristoon ja niinpä se syöksyi takaisin avoveteen. Vääntöä löytyi molemmista päistä mutta kyllähän suomalainen huipputoimittaja yhden etelän kalan vielä kääntää selälleen, samoin kuten eräs painijamme aikoinaan kuubalaisen vastustajansa isoissa kisoissa.

        
        Jari ja vöyreä snook

Syvyyksistä nousi veneen vierelle todella vöyreä snook ja vielä kunniakierroksen tästä näyttäytymisestä hän tahtoi uida. Pyytelin hieman jarrua pienemmälle että saisimme muutamia otoksia vielä filmille ja sitten sopivan väsyneenä kala pääsi veneeseen ja illalla ruokapöytämme kunniavieraaksi. Pätikällä oli painoa lähelle seitsemän kiloa ja tässäkin lajissa hätyytellään helposti yli kahdenkympin kokoluokkaa. Meille riitti nämä ja kellokin näytti jo sitä kohtaa jolloin leikki on lopetettava. Vaikka pimeässä olimme tulleet joelle, ohjelmaan merkitty kalastuspäivä oli päättyvä klo 15 eli kahdeksan tunnin sessio tuli täyteen.

Varadero

Vierailun viimeiset hetket alkoivat olla käsillä. Kolme viimeistä yötä viettäisimme Varaderossa, edelleen kalastuksen ja tuliaisostosten myötä. Ainoa ongelma oli että jälleen edessä oli pitkä ajomatka, liki kolmesataa kilometriä. Varaderossa majoituimme Club Kareyn suojiin ja viimeiset kolme yötä tuo Atlantin rannalla sijaitseva hotelli palveli meitä kuin kuninkaallisia. Kalastamaan silleen oikeasti emme voimakkaan tuulen vuoksi päässeet avomerelle, mitä nyt satama-altaassa uitimme vaappujamme parina päivänä. Saaliiksi kertyi vajaan puolen metrin mittaisia barracudia ja joku snapperi. Pitihän meidän ratkaista kalastuskilpailumme voittaja, sillä olimme Jarin kanssa tasapisteissä muiden tiputtua jo jatkosta. Niinpä ratkaisimme sprinttikisana Kuuban mestaruuden ja näinhän siinä jälleen kerran kävi että Tuisku oli niukkaakin niukemmin ykkönen. Hän sai satama-allaskisassa kaksi barracudaa ja yhden snapperin minun kahta barracudaa vastaan. Vaikka koetin lahjoa Erkkiä, joka oli julistautunut Fidelin asemaan tuomarina, en saanut mielestäni oikeutta. No maassa maan tavalla ja tappio oli myönnettävä. Mutta Jari, uusi haaste uudella reissulla odottaa, revanssia tahtoo hän. Näin jälleen yksi matka alkoi olla loppulauluja vailla ja aika oli ynnätä matkan huippukohdat ja mokat.

Kuva: Peruskokoinen vauhtikone tarpooni ja Harri