Pielisjoen lohensoutajat
         uusi kalastuskirja
          Matti Kettuselta

Eräkirjailija Matti Kettunen on lähtenyt kolmannessatoista kirjassaan hieman tutkivampaan suuntaan. Aikaisemmat kirjat ovat olleet etupäässä kertomakirjoja kirjailijan omilta erä- ja kalareissuilta.Pielisjoen lohensoutajat–teos on omalla kohdallani syviä tunteita herättävä ja tuo tunneside kasvaa sitä mukaa kun pääsen kirjaa kahlaamaan kohti loppua.

Oma kalastusura aikoinaan alkoi Pielisjoelta, n. 40 vuotta sitten. Ei kylläkään kirjaan haastateltujen kalamiesten väsyttämien kookkaiden järvilohien muodossa, pikemminkin pienten särkien ja seipien narrauksen kautta. Siltikin kun muistelen noita kalamiesurani alkuhetkiä ja sitten luen kirjasta omien onkipaikkojen ohi uineista lohista, kiroan mielessäni myöhäistä syntymääni. Viisikin vuotta aiemmin olisi riittänyt tänne tuloon. Olisin ehtinyt vierailla kirjassa kuvatuilla koskilla, mutta nyt piti tyytyä ensin mato-onkimiseen ja hieman myöhemmin salakalastukseen kaupungin koskilla ns. poikasten luvalla. Sehän oli tuohon aikaan sellaista että jos kalastuksenvalvojaa näkyi, vilahti kalamiehen alut pensaikkoon hyvin vikkelästi. Näin syvästi Pielisjoen lohensoutajat siis vaikuttaa. Heti päädyn muistelemaan omia kalastushetkiä kyseisellä joella.

Luettavana ollut kirja alkaa kirjailijan tervehdyksellä, jossa lukijalle käy selväksi kuinka järvilohen synty ja lähes tuhoutuminen on koettu. Alussa kerrotaan myös asiantuntevasti järvilohen ja järvitaimenen eroavuuksista. Historiaa ravistellaan napakasti tutkailtaessa järvilohen kutua ja kutupaikkoja. Pielisjoen kalapaikatkin tulevat esitellyksi ja sitten päästäänkin mielestäni kirjan mukaansa tempaavimpaan osioon, eli järvilohen kalastukseen vanhojen kalamiesten matkassa. Vaikka kirjassa onkin jonkin verran toistoa, ei omalla kohdalla tämä tuottanut ongelmia. Ovathan kirjassa esiteltävät kalamiehetkin useita kertoja porukoissa kalassa, joten mukava näitä kuvauksia on lukea. Kirjasta käy hyvin esille, kuinka tarkkoja kalamiehiä ennen vanhaankin lohimiehet olivat. Tai sanotaanko jo nyt näin, että paljon tarkempia kalapaikoistaan  ja ottivieheistään kuin nykyajan lohimiehet. Tämä käy kirjasta hyvin selville ja kun ajatellaan kalapaikkojen ”pienuutta”, niin ymmärrettävää tuon ajan kalastajille olikin pitää hyvä ottipaikka salaisuutena. Olihan rasvainen lohi aika herkullista jatketta ruokapöytään.

Parhaimmilla paikoilla oli vakiokalamiehet ja näytti jokaisella olleen omat suosikkivieheet. Näistä suosikkivieheistä on oma osionsa ja tuttuja nimiä siellä vieheiden joukossa näkyi nykypäivän kalamiehillekin olevan. Kuvia vieheistä oli myöskin, tosin kaikki kuvat ovat kirjan hengen mukaisesti mustavalkoisia. Mietin tuossa lukiessani, olisiko varsinkin uistinkuvat voitu julkaista ns. antiikkiväritekniikalla, siten että kuvat näyttäisivät vanhoilta värikuvilta, joita jo kirjan myöhäisempien tapahtumien aikoihin osattiin ottaa.
Muuten kirjan kymmenistä kuvista käy hyvin ilmi kuinka komeita kaloja Pielisjoesta aikoinaan on saatu. Ja minkä verran. Voimme jokainen miettiä tämän hetken kalastusvälineitä ja sitä viehearsenaalia joka on käytössä jokaisella lohimiehellä. Sitten luemme muutaman otteen kirjasta jonkun kunnon väsyttelyn tiimoilta ja katsomme kuvan käytetyistä välineistä. Suuri, oi suuri on kunnioitukseni Ahtiaisten, Heiskasten, Lievosten suuntaan ja heidän kalamiestaitoihin, kun sellaisilla ”rihveleillä” jopa toistakymmenkiloisia järvilohia ottivat veneeseen.

Kettunen on kuvannut kirjassaan myös eri vuoden aikojen vaikutusta järvilohen ottiin ja ennen kaikkea kalamiesten liikkumiseen joella. Yhtä hullua porukkaa vesille tunkeutumisen suhteen oli näköjään tuolloinkin. Heti kun olosuhteet antoivat myöten, vakiosoutajat olivat jokivarressa kalassa. Lopussa olevat saalispäiväkirjakuvaukset todistavat sen kuinka uutteria lohimiehet viisikymmentä ja kuusikymmentä luvun Pielisjoen koskilla oli.

Huumoria Kettunen on osannut aina kirjoissaan käyttää, ehkä tässä kuitenkin on pitänyt pitäytyä hieman vakavammassa kirjoitustyylissä. Kuitenkin eräs episodi koskenpartaalta höräytti minut ääneen nauramaan ja sitäkös kotiväki ihmeissään jäi katsomaan. Eräässä kohtaa kerrotaan kuinka Reijo Lievonen ja Veikko Heiskanen olivat soutamassa jälleen kerran porukassa lohta. Repellä oli uusi Nilsun Invicible ja niinhän lohi otti kiinni. Heiskasella oli tapana pistää sikari palamaan kun lohi otti kiinni. Niin kävi nytkin ja kalan tempoillessa siima saattoi ottaa sikarin päähän ja sinne meni kala ja uusi Nilsu. Ei soutaja uskaltanut sanoa mitään mutta kalastus loppui siihen. Rannassa oli joku nuori kalastaja (en minä) tutkimassa vieheitään.

”Kun soutumiehet olivat jo hieman rauhoittuneet ja istuskelleet hetken nuotiolla kahvia hörppien ja eväsleipiä mutustellen, kävi rannalle vieheitään levitellyt kaveri kuparisen  lusikkauistimen näytille. Annettuaan vieheen Reijolle tutkittavaksi nuori mies kysyi:
-Onko tämä heittouistin?
Reijo pyöritteli viehettä kädessään ja tunnusteli sen painoa, ojentautui verkkaisesti seisomaan ja nakkasi peltilusikan pitkälle veteen.
-On se...!”

Kirjassa on kuvattuna muitakin kohtauksia joelta ja Kettusen kuvaustyyli on osunut todella hyvin vanhojen kalastajien kertomien tarinoiden esille tuontiin. Olisinpa ollut edes kärpäsen katossa kuuntelemassa kun kirjailija on jututtanut teoksen sankareita.

Kirjan loppupuolella on lyhyt kertomus tämän hetken Pielisjoesta ja se on synkkää luettavaa, mutta ehdottoman tärkeää tälle kirjalle. Ei ole enää lohensoutajia, ei ole enää lohia. On vain pelkkä joki, jolla nimi on säilynyt samana. Kun kirjaa kahlataan loppuun, on kaksi karttaa itse joesta, tuolloin viisikymmentä luvun alusta ja sitten voimalaitosten rakentamisen jälkeen, eli 1971. Myös Utran koskista on kartat ennen ja jälkeen törötöiden.

Kirjan kovan takakannen kiinni painamisen jälkeen oli kauan outo olo. Olen elänyt lukiessani noiden kalamiesten takapiruna, siellä keulapiikissä jokaisen lohenväsyttelyn. Olen pahoittanut mieleni kalan karkuutuksen jälkeen kalamiesten mukana. Olen myös noissa kuvissa mukana, jossain, ehkä vain omana ajatuksena mutta vahvana sellaisena. Pääsin käymään joellani, omalla joellani vielä kerran Pielisjoen lohensoutajien matkassa. En usko että enää avaan tätä kirjaa. Minulle jäi kirjan sanoma ja sen kuvaukset lähtemättömästi päähäni.

Jos kalastaja tahtoo kokea nämä samat tunnot, suosittelen ehdottomasti tutustumista tähän teokseen. Sen 214 sivua kovien kansien välissä antavat varmasti monille vahvoja tuntemuksia. Valokuvia on kaikkiaan 50 ja niistä saa viimeistään kuvan Pielisjoen mahtilohista. Kirjan hinta on n. 30 euroa. Kirjaa on saatavilla kautta maan kirjakaupoista ja suurimpien markettien kirjaosastoilta. Vielä ehtii hakea joulupöytään Pielisjoen lohta, näin valmiiksi pakattuna.

HM