 |
|
|
|
||||
|
|
JIGIKALASTUS
Teksti: K.Tapani Loisa´ Jigikoulun ensimmäisessä osassa käsiteltiin tuokka- ja putkijigejä. Suomenkin markkinoille on ilmestynyt viime aikoina jumbokokoisia toukkajigejä, jotka sopivat hyvin erityisesti haukien narraukseen. Viidestä kahdeksantuumaiset toukat ovat käteviä pyytimiä, kun kalastetaan syvällä piileksiviä ja vedenalaisissa rinteissä luurailevia haukia. Jigin etuna on, kun valitaan sopivan painoinen pääosa päästään koputtelemaan aivan pohjan tuntumaan. Maksikokoiset toukkajigit ovat osoittaneet tehonsa erityisesti hellekeleillä, kun isommat hauet hakeutuvat vilvoittemaan syviin vesiin. Isoilla toukkajigeillä voi tietenkin pyytää haukia myös matalasta vedestä. Silloin on valittava mahdollisimman kevyt jigipää, jottei pyytö auraisi koko aikaa pohjamudissa. Isoilla toukkajigeillä voi kalastaa myös kuten matojigeillä esimerkiksi Carolina- tai Texas-riggauksen avulla. (Ks tarkemmin luku matojigit) Kalajigit Silikoni- ja muovivieheistä perinteisimmän näköisiä ovat kalajigit. Nimensä mukaisesti niillä pyritään matkimaan petokalojen ravintokohteina olevia pikkusinttejä. Kalajigien väriskaala on vähintään yhtä monipuolinen kuin vaappujenkin. Jigien etuna vaappuihin verrattuna on, että nillä voi kalastaa aivan pohjan myötäisesti. Vaaputhan saa uimaan vain tiettyyn syvyyteen. Kun kalat ovat nirppaisella tuulella, ne iskuärsytyksen saadakseen vaativat usein vieheen tulevan lähes suuhun. Tunnettuja kalajigien merkkejä ovat Mr. Twister ja Renosky. (Renoskyn uutuus on Banjo Lure, joka on ensimmäinen TV-viehe, millä olen onnistunut saamaan todella hyvin kalaa: haukia, ahvenia ja kuhia.) Kalapyrstöjen kokoskaala on aina yhden tuuman minikalasta suuriin kuusi, jopa kahdeksantuumaisiin silikonifisuihin. Materiaali voi olla joko uppoavaa tai kelluvaa. Monet valmistajat lisäävät myös kalapyrstöihin erilaisia hajusteita. Tunnetuimpia ovat Berkleyn hajupyrstöt, mutta esimerkiksi Shad Assassin ja Culprit valmistavat hajuöljyillä höystettyjä jigipyrstöjä.Suuremmat koot painavat sen verran, että niitä pystyy heittämään pelkällä koukulla, eli painopäätä ei välttämättä tarvita. Tästä on hyötyä silloin, kun hauet luurailevat erittäin matalassa ja kasvillisuuden seassa.
Kalajigien painopääkoukuksi sopivat esimerkiksi tavalliset pyöreät roundheadit, nuolenkärkimäinen Style "9", Worm Nose, Horse Head, Shad ja Grave Digger. Pään paino valitaan kalastussyvyyden mukaan. Jigiyhdistelmän tulee vajota pohjaan kohtuullisen nopeasti, mutta sen on säilytettävä uintinsa ja leijaavat ominaisuutensa. Isoissa kalajigeissä koukun kidan on oltava niin laaja, että kalat myös tarttuvat vieheeseen. Moni jiggaaja vannoo lisäkoukutuksen nimeen, kun virittelee isoja kalajigejä haukien pään menoksi. Jos lisäperukkeella kalapyrstön peräpäähän viritetään kolmihaarakoukku, tarttuvuus paranee varmasti. Jos tarkoituksena on hankkia vain pari syömäkalaa, tämä viritys on taatusti paikallaan. Mutta, jos tarkoituksena on olla pitkänokkajahdissa koko päivän ja vähitellen valita ruokahauet, suosittelen pelkän painokoukun käyttöä. Silloin ylimääräisten kalojen päästely takaisin vapauteen on helppoa, eikä kaloja vahingoiteta turhaan. Aputyökaluna tarvitaan kalapihdit, joilla saa otteen suoraan koukusta. Näin sormet säästyvät hauen purukaluston nirhavaikutuksilta ja kalaa kosketellaan mahdollisimman vähän käsillä. Kalojen päällimmäinen limakerros on niiden ihon uloin osa, jonka vahingoittuminen mahdollistaa sienitautien ja bakteerien pesiytymisen suomustoon. Lisäkolmihaarakoukulla on taipumus aina olla kalan kiduksissa asti. Kiduksistaan verta vuotava kala tuskin selviää hengissä, joten se käsitellän paistokuntoon. Piirros 1.
1) Ruovikkohaukia haetaan joko pelkällä koukutetulla kalapyrstöllä tai kevyellä painokoukulla varustetulla jigillä. Etenkin ulkosaaristossa 2) rakkolevävyöhykkeet ovat kaislikkojakin parempia haukien piileskelyalueita. Polaroiduilla aurinkolaseilla näkee 3) vedenalaiset kivet, joiden kyljellä hauki usein on passissa ohi uivia pikkukaloja odottamassa. Varsinkin lämpimällä vedellä pitkänokat uivat 4) syveneviin rinteisiin, joiden kasvillisuuden seassa hauen ravintokalat viihtyvät. 5) Vedenalaiset jyrkät kalliorinteet ovat äkkisyvien veroisia haukipaikkoja. 6) Saarten välisissä salmissa käy usein kevyt virtaus, joka kerää paikalle pikkukaloja ja siten myös pitkänokkaisia hauki-imureita. Virtaavassa paikassa voi joutua käyttämään erittäin raskasta painokoukkua. 7) Luotojen, vedenalaisten kivikoiden ja särkkien ympäristön tarkka kalastus tuottaa useimmiten kaunistusta saalistilastoihin. Tuulen suunnalla ja sen voimakkuudella on iso merkitys kalojen sijoittumiseen. 1) Heikolla tuulella ja lähes tyynellä kalaa haetaan paikoista, joissa tuulenviri rikkoo pintaa. 2) Kohtalaisella tuulella kalat löytyvät tuulen alta eli rannoilta, joihin tuuli osuu. Kun tuuli puhaltaa jo niin 3) kovaa, että syntyy vaahtopäitä, hauet alakavat hakeutua suojan puolelle. Parhaiten kalaa saa silloin tuulen ja suojan rajamailta, sillä kova tuuli sekoittaa ja saostaa ne rannat, joihin se suoraan osuu. Jos tuuli yltyy lähelle 4) 20 m/sek, haukia on alettava hakea suojan puolelta. Näitä tuulisääntöjä tulkittaessa on muistettava huomioida vanhan tuulen merkitys. Kun kohtalainen tuuli kääntyy esimerkiksi kaakosta länteen, kalat alkavat vähitellen siirtyä tuulen mukana luoteisrannoilta itärannoille. Siirtymisvaihe voi kestää noin vuorokauden. Kalaretkelle lähtiessä kannattaa siis tutkiskella tuuliolojen kehitystä jo pari päivää ennen retken alkua.
Edellä on kerrottu pääasiassa hauenpyynnistä kalajigeillä. Pienet tuumasta neljään tuumaiset kalapyrstöt pyytävät erinomaisesti myös ahvenia ja kuhia meri- ja järvialueilla. Jos toukkapyrstö ei kiinnosta assua tai kuhaa, voi kalajigi ärsyttää nirsoilijat tarttumaan tarjoukseen. Virtavesissä voi pienillä kalapyrstöillä houkutella myös kirjoja ja taimenia iskuun. Renoskyn kalajigeistä varsinkin kirjolohen ja taimenen väriset parituumaiset pyrstöt ovat antaneet saalista koskipaikoissa. Painotetulla jigillä on hyvä kaivaa kosken monttuja. Heti tankkiauton vierailun jälkeen istareille voi tarjota kalajigien ärsykevärisiä vaihtoehtoja. Matojigit Jigikalastukseen tutustuva kalahenkilö vieroksuu aluksi varmaan eniten näitä kasiaisten muoviversioita. (Henkilökohtainen kokemus) Ongelmaksi alussa osoittautuu matojigien pyytävä koukutus. Amerikkalaiset puhuvat jigin koukutustavasta riginä, jolla yksinkertaisesti tarkoitetaan heitto- ja upotuspainon, koukun ja matojigin yhdistelmää. Kelvollisia tapoja virittää matojigi pyyntikuntoon on useita. Rigit on yleensä nimetty sen osavaltion mukaan, missä ne on kehitelty. Matojigit ovat parhaimmillaan kun pyydetään vauraan kokoisia, yli kaksisataa grammaisia ahvenia syvähköistä ( 4-15 m) vesistä. Merialueella syyspyynnissä, kun assut lataavat energiaa talven varalle, matojigit ovat ehdoton must, kun syöntiparvia harvennetaan pakkojen päältä ja syvistä virtapaikoista.
Matojigeihin liittyy koukutuksen lisäksi toinenkin tartutusongelma: Kun ahven aloittaa jigimadon nassuttelun peräpäästä, vastaiskua ei saa tehdä liian nopeasti. Kuusituumaisen matopyrstön koukun kärki on noin parin tuuman etäisyydellä madon etupäästä, joten apporan on annettava hetki mutustella tarjousta, jotta koukku iskeytyy kalan suupieliin. Omissa matojigiharjoituksissani paluupostissa oli aluksi vain koukutettu madonpätkä. Pyrstöosa oli purra napsaistu poikki, koska vastaiskuni oli hätäinen ja liian ärhäkkä. Vastaavia katko-ongelmia esiintyy myös, kun matojigiin pureutuu hauki tai kuha. Jotkut ratkaisevat koukutusongelman samalla tapaa kuin kalajigeissäkin eli sitovat madon peräpään koristukseksi lisäperukkeella kolmihaarakoukun. Vastaiskun harjoittelu auttaa tartumisongelmaan yhtä hyvin kuin hillitön lisäkoukutuskin. On joltisenkin epämielyttävää kaivaa jokaiselta ylösnostetulta kalalta kolmihaarakoukkua mahalaukusta, sillä sinne asti ahven usein nielaisee matojigin pyrstöpään.
Piirros 2.
Matojigien koukkuna käytetään erityisesti niitä varten kehitettyä kuokkutyyppiä nimeltään Worm Hook = matokoukku. Koukun etupää on taivutettu s-mutkalle, joka osuus työnnetään sisälle ja läpi matopyrstön etupäästä. Koukun kärki painetaan pyrstöön sisälle niin syvälle, että se melkein tulee vastapuolelta ulos. Näin koukutettuna matojigi on myös ruohosuojattu. Yksinkertaisin matojigin kiinnitystapa on 1) Texas-rigi. Siinä edellä kerrottulla tavalla koukutettu matopyrstö sidotaan suoraan siimaan, johon jigin eteen on pujotettu valitun kokoinen luotipaino. Luoti pysyy paikoillaan, kun se kiilataan esimerkiksi tulitikun pätkällä samalla tapaa kuin ongenkoho. Muovihelmi jigin ja luodin välissä suojaa siiman haurainta osaa eli solmua. Jos käytetään karkeasti valettuja lyijyluoteja, on siimareikä käsiteltävä niin, ettei se naarmuta siimaa. Jokaisen kalan jälkeen tarkistetaan, ettei kalan venkoilu ole raapinut siimaa. Luotipainoja tehdään eri painoisina ja erilaisista materiaaleista: lyijy, messinki, rauta ja tina. Toinen käyttökelpoinen rigi on 2) Carolina-rigi. Siinä edellä tapaa koukutettu jigi sidotaan 20-60 senttiä pitkään perukkeeseen. Perukkeen edessä on ensin leikari. Sen etupuolelle selkäsiimaan on pujotettu luotipaino ja solmua suojaamaan muovihelmi. Jos karoliinan halutaan ryömiä aivan pohjaa pitkin, valitaan pyrstöksi uppoava matoluirake. Jos virityksen on tarkoitus tehdä pohjan tuntumassa aaltomaista liikettä, matopyrstön on oltava kelluva. Myös koukun on silloin oltava niin kevyt, että viritys kelluu koukutettunakin. Kun joko kelataan siimaa sisään tai nostetaan vapaa ylöspäin, peruke kiristyy ja jigi painuu pohjaa kohti. Kun liike pysäytetään, kelluva luirake alkaa nousta muljahdellen ylöspäin. Etenkin nirppaisella syönnillä Carolina-rigi on ahvenille selvästi tehokkaampi kuin teksilainen viritys. Hyvällä syönnillä öljyosavaltion rigillä kalastaa nopeammin ja siten myös tehokkaammin. 3) Floating-rig on kolmas käyttökelpoinen matojigien viritystapa. Siinä heittosiiman päähän sidotaan ensin kolmioleikari. Sen perään solmitaan peruke, jonka pituus ei saa ylittää vavan pituutta. Heittomukavuuden kannalta sopivin pituus on puolesta metristä metriin. Kolmioleikarin alahaaraan sidotaan 10-30 senttinen peruke ja siihen päärynäpaino tai muu vastaava heittopaino. Kelluvalla rigillä saadaan houkuteltua iskuun ne ahvenet, jotka ovat intoutuneet ruokailemaan pohjan yläpuolellakin. Perukkeiden pituus tietenkin ratkaisee sen, millä etäisyyksillä pohjasta jigi ui.
Piirros 3.
Syksyllä alkaen elokuun puolivälistä ja jatkuen aina lokakuun puoliväliin, ahvenet intoutuvat merellä jopa suoranaiseen mässäilyyn. Silloin on jigikalastajan oltava oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Vaikka kelpo urheilukalastajan periaatteisiin ei kuulu hillitön teurastus, on joskus hauskaa kerätä muistoja myös kunnon kalantulosta ja kalaherkuista vastapainona niille retkille, kun syömäpuoli on jäänyt vain värillisiin vihanneksiin (=HK:n Sininen). Aamu- ja iltahämärissä ahvenet usein pintautuvat. Ajoparvien tuikkeja ja läiskettä näkee esimerkiksi 1) jyrkkien rantakallioiden edustalla, 2) karikoissa, kivikoissa ja särkillä. Lipat, vaaput, lusikat, toukka-, putki- ja kalajigit ovat parhaat ajoparvien harventajat. Kun pintakäyntejä ei näy, voi edellä kerrottujen paikkojen ympäristöstä löytyä kuitenkin pohjaruokailuun siirtynyt assuparvi, jota härnätään iskuun jigeillä. Aamusta iltaan eli koko syksyisen päivän assuja voi hakea 3) virtapaikoista esimerkiksi saarten välistä tai siltojen alustoista. 4) Rakkolevän kasvustot antavat suojaa kolmipiikkien ja muiden kalojen poikasparville, joten niiltä alueilta voi löytyä myös ahvenparvet. Rakkolevä houkuttaa myös hauet paikalle, joten peruke jigin edessä vähentää viehehävikkiä. Syvän veden ympäröimät 5) pakat, joilla vettä on 4-12 metriä ovat meriahventen lempipaikkoja. Kalliopatti keskellä syvää vettä aiheuttaa veteen virtauksia, jotka tuovat assujen ruuan suoraan niiden suuhun. Ongelmana voi olla pakkojen löytäminen laajoilta selkävesiltä. Ensin tutkitaan tietenkin merikorttia ja pyritään ottamaan rantamaisemista sopivat leikkaukset paikannuksen avuksi. Ahkeruus höystettynä sopivalla tuurilla vie veneen oikeaan kohtaan, mutta paras apuväline on tietenkin kaikuluotain.
|
Kuva. Kesäyönä |
||||
 |
 |
||||||
.
