Onneksi olosuhteet näyttivät kerrankin lupaavilta. Auringonpaisteinen, heikkotuulinen keli hemmotteli kalastajia ja helpotti kauempanakin olevien ottipaikkojen tutkimista. Tosin kylmää oli, niin että haalarit, pipot ja kynsikkäät kuuluivat vielä vaatetukseen.

Ensimmäisen iltapäivän huippuhetket koettiin Keistiön eteläpuolella olevien Lammholmin ja Lehamnin välisessä salmessa, joka oikeastaan oli kapeimmasta kohdastaan lähes umpeenkasvanut, toisin sanoen muuttunut lahdeksi. Tuuheat ruovikot reunustivat tätä keskiosiltaan jopa viiden metrin vettä tarjoavaa lahukkaa, olipa siinä pieni pinnan puhkaiseva luotokin.

Aluksi piiskasimme kaislikon reunoja ja saimmekin kyllästymiseen asti kilon parin painoisia pikkuhaukia. Hääväkeä oli paikalla niin runsaasti, että ajoittain miltei joka heitolla oli kala kiinni. Ja ellei tarttunut, niin ainakin seurasi, joskus kaksi tai kolmekin samanaikaisesti.

Parinkymmenen pulikan maksettua oppirahansa siirryimme heittämään lahden keskiosia. Kalojen keskikoko parani välittömästi parilla kilolla. 3-4-kiloisia nousi partaan paremmalle puolen kymmenkunta, olipa joukossa Risto Rapiin iskenyt 6,8-kiloinen ja jokunen viittä hipova. Miltei kaikkiin sovelsimme c & r –filosofiaa. Ellemme olisi niin menetelleet, olisi ilta kulunut noin 65 hauen eli vähintään 150 kilon perkaamisessa ja paniikinomaisessa kylmäsäilytystilojen etsimisessä.

Myös seuraava päivä jäi muistojen kirjaan vahvasti plus-merkkisenä.

Aamusella ajelimme tutustumaan Keistiön eteläpuolella avautuviin suuriin lahtiin, joista varsinkin idänpuoleinen vaikutti jo kartan perusteella mielenkiintoiselta. Emmekä pettyneet. Eteemme avautui rannoiltaan matalan ruovikkoinen ja keskiosistaan muutaman metrin syvyinen peruslahti, jonne suvunjatkamisviettinsä riivaamat mitä ilmeisimmin kokoontuivat sankkoina parvina.

Tulos oli jokseenkin edellisen illan kopio, paitsi että määrät jäivät vähäisemmiksi. Kaislikon kupeelta kajahteli pikkuhaukia ja lahden keskellä olevan syvänteen reunoilta kopsahteli isompia. Suurin taisi tällä kerralla jäädä viiteen kiloon.

Poispäin palaillessa löysimme monta täysin kalatonta paikkaa, jotka edellisenä syksynä olivat antaneet hyvinkin. Sen sijaan Svartholmin itäranta yllätti. Siinä, melko tavanomaisen näköisen ruovikon reunalla, täysin tasaisella 2-3 metrin syvyisellä pohjalla köllötteli älyttömästi haukia. Kirkkaan veden ansiosta osan niistä näki, mutta useimmat väistyivät veneen tieltä jo hyvissä ajoin. Paljon niitä kuitenkin täytyi olla, koska miltei joka heitolla viehettä vietiin.

Eräässä pienessä poukamassa oli hieman syvempää vettä, ja heti myös haukien koko suureni. Muutama 4-5-kiloinen kävi hankkimassa reiät leukoihinsa ja arviolta 7-8-kiloinen karkasi, kunnes otti vihdoin laantui ja me poistuimme mökille omiin syöminkeihimme.

Samaisena iltana pääsin tekemään henkilökohtaista kalastushistoriaa.

Heittelimme Kolkon länsipuolella olevan suuren lahden keskisyvännettä. Kaveri höpötti juuri kännykkäänsä: "Kalassa ollaan. Täällä me keikutaan keskellä Iniön aukkoa. Tuiskunen luulee että isoja haukia pitää etsiä syvältä. Seuraavaksi kai mennään Kihdille, sitten Itämerelle ja Atlantille. Mariaanien hauta kopaistaan viimeiseksi."

Vitsailu oli vielä kesken, kun hauki iski siniseen Nilsuuni. Se ei tuntunut pari-kolmekiloista isommalta, mutta heitin huvikseni jotain kymppikiloisesta. Pukari pullahti yllättävän nopeasti pintaan ja möyrähti siinä muhevasti. Kännykkäirvailu loppui kuin nuijaniskusta. Se oli sittenkin mahtihauki!

Vielä veneen vierelläkään en osannut arvata kalan kokoa. Se ei näyttänyt juuri sen kummemmalta kuin aikaisemmat 6-7-kiloisemme. Vasta kun Jukka nappasi kalan nostokoukkuunsa, alkoi totuus valjeta. Hauki oli hirvittävän pulleassa kunnossa ja saattaisi sittenkin paukauttaa ikivanhan ennätykseni 9,9 kg.

Digitaalipunnitus vahvisti asian. Ruutuun ilmestyivät lukemat 10,44 kg, eli kymppi rikki ja reippaasti. Mittaa ei kalalla ollut kuin 104 senttiä pyrstö yhteenpuristettuna, joten pituusrankingissani se sijoittuu vasta jonnekin kahdeksannen tienoille. Olen joskus kammennut veneeseen jopa 114-senttisen luupään ja lukuisia 105-110-senttisiä, jotka kaikki ovat kuitenkin jääneet enemmän tai vähemmän niukasti alle kympin. Syynä on ollut yksinkertaisesti pyyntiajankohta. Olen kalastellut haukia pääsääntöisesti syksyisin.